Olohuoneesta kuului tuskaisia äännähtelyjä. Menin kysymään neiti Karvalta, mikä hätänä. ”Näistä tulee traumat mieleen”, tyttö ähkäisi surkeana ja näytti ympäristöopin kirjaa. ”Hyttysen toukalla on peräpäässään hengitysputki. Hauen pituuskasvu hidastuu 10-vuotiaana”, neiti lähes itki.
Niin, tytöllä tosiaan oli sairaalassa hengitysputki ja pituuskasvu on hidastunut.
Tuli mullekin ne raskaat toukokuiset sairaalahetket mieleen. Vasta eilen aloin itse purkaa avuttomuuden fiiliksiä, joita mulla oli lapsen maatessa teho-osastolla. Muut tuntemukset olin ilmeisesti onnistunut työstämään aiemmin. Itkin jälleen kerran täysillä, mutta kiitollisena. Oleellisinta, mitä koko prosessi mulle opetti, oli tunteiden käsittelyn tärkeys, se ettei tunteita todellakaan kannata pantata sisimpään vaan niiden täytyy antaa tulla pintaan täysillä. Silloin ne myös menevät nopeasti pois eivätkä jää aiheuttamaan ahdistusta yms.
Ilman tuota oivallusta en olisi selvinnyt keväästä järjissäni. Sen tähden sanoin neiti Karvalle: ”Anna harmituksen tulla, itke ihan täysillä toi sun suru ulos.” Neiti alkoi itkeä ja möyhkätä. Sitä kesti ehkä minuutin ja sitten tyttö jatkoi rauhallisena kokeisiin lukua. Tunteet pellolla, trauma ainakin osin purettuna. Ja taatusti hyttysen toukan rakenne ja hauen pituuskasvu hallussa 😊
Ensi kuussa neiti menee magneettikuvaukseen. Pääsemme kurkistamaan, mitä kasvaimelle kuuluu.
