Tunteiden käsittelyä

Olohuoneesta kuului tuskaisia äännähtelyjä. Menin kysymään neiti Karvalta, mikä hätänä. ”Näistä tulee traumat mieleen”, tyttö ähkäisi surkeana ja näytti ympäristöopin kirjaa. ”Hyttysen toukalla on peräpäässään hengitysputki. Hauen pituuskasvu hidastuu 10-vuotiaana”, neiti lähes itki.

Niin, tytöllä tosiaan oli sairaalassa hengitysputki ja pituuskasvu on hidastunut.

Tuli mullekin ne raskaat toukokuiset sairaalahetket mieleen. Vasta eilen aloin itse purkaa avuttomuuden fiiliksiä, joita mulla oli lapsen  maatessa teho-osastolla. Muut tuntemukset olin ilmeisesti onnistunut työstämään aiemmin. Itkin jälleen kerran täysillä, mutta kiitollisena. Oleellisinta, mitä koko prosessi mulle opetti, oli tunteiden käsittelyn tärkeys, se ettei tunteita todellakaan kannata pantata sisimpään vaan niiden täytyy antaa tulla pintaan täysillä. Silloin ne myös menevät nopeasti pois eivätkä jää aiheuttamaan ahdistusta yms.

Ilman tuota oivallusta en olisi selvinnyt keväästä järjissäni. Sen tähden sanoin neiti Karvalle: ”Anna harmituksen tulla, itke ihan täysillä toi sun suru ulos.” Neiti alkoi itkeä ja möyhkätä. Sitä kesti ehkä minuutin ja sitten tyttö jatkoi rauhallisena kokeisiin lukua. Tunteet pellolla, trauma ainakin osin purettuna. Ja taatusti hyttysen toukan rakenne ja hauen pituuskasvu hallussa 😊

Ensi kuussa neiti  menee magneettikuvaukseen. Pääsemme kurkistamaan, mitä kasvaimelle kuuluu.

Luonnollista kauneutta

Kesällä jäi kolme asiaa pois: meikit, shampoo ja hiusten värjäys.

Tarve "kaunistaa" itseäni kosmetiikan avulla vain katosi. Aloin nauttia luonnollisuudesta, luontaisesta kauneudestani. Luulen, että kun opin täysillä rakastamaan itseäni, hyväksyin samalla ulkoisen olomuotoni kokonaan ja aloin arvostaa sitä sellaisena kuin se on. Vedän meikittä jopa tärkeät työpalaverit. 

Jännä kyllä nähdä, mitä käy pikkujoulukauden alettua, haha.

Pidän jopa hiusteni omasta sävystä, jota joku ehkä kutsuisi maantien väriseksi. Vanhat raidat saavat ajan myötä kasvaa pois, tai jos juurikasvu alkaa häiritä, käyn vielä kerran värjäämässä hiukset - omalla luontaisella sävylläni. Hyvästi blondius!

Shampoo jäi pois vahingossa, kun lahopää esikoinen jätti juuri ostetun kalliin luomushampoon uimahalliin. Uutta en viitsinyt ostaa, joten päätin kokeilla pelkän hoitoaineen tehoa. Hyvin puhdistui rasvaletti! Nyt on hoitoainekin jäänyt pois, kun tuubi tyhjeni. Muistin lukeneeni, että ruokasooda toimisi hiustenpesussa. Ei kun testaamaan ja toden totta, ruokasooda riittää puhdistamaan hiukset, tosi upeaa! Sekoitan 2 teelusikallista ruokasoodaa 2,5 desiin vettä, kaadan päähäni, hieron, annan vaikuttaa muutaman minuutin ajan ja sitten huuhtelen pois. Hoitoaineena voi käyttää omenaviinietikkaa, mutta sitä en ole vielä testannut. Tätä no poo -linjaa voin suositella kaikille, shampoo vain poistaa turhaan hyvät päänahkaa ja hiuksia hoitavat rasvat eli kuivattaa niitä.

Uusin löytöni on suola ihonpesussa. Ihan mahtavan kosteuttavaa, uskokaa tai älkää! Myynnissä on suolapesimiä, tai sitten suolaa voi hangata iholle suoraan. Tämän jälkeen huolellinen huuhtelu, kuivaus ja rasvaus jos iho sitä tarvitsee. Rutisevan kuiva atooppinen ihoni rakastaa suolaa, se on nykyisin ihanan pehmeä ja joustava. Joillekin Epsom-suola sopii, mutta minun ihoni ei jostain syystä tykkää magnesiumista, joten käytän ihan perus mineraalisuolaa. Pelkkä merisuolakin toimii.

Luontaiseen kauneuteen hurahtaminen on upeaa - ja sitä paitsi ihanan edullista.

Miten lapsen aivokasvain löydettiin

Keskimmäisellä lapsellani on aivokasvain, tällä ekassa blogitekstissä mainitulla neiti Karvalla. Hän on nyt 10-vuotias. Ensimmäiset merkit kasvaimesta saatiin jo yli kolme vuotta sitten kouluuntulotarkastuksen yhteydessä. Pituutta ei ollut tullut niin paljon kuin olisi pitänyt. Syyksi ajattelin silloin lapsen uutta harrastusta eli jalkapalloa, jotenkin järkeilin että lapsi ei ole syönyt tarpeeksi lisääntyneeseen kulutukseen nähden. Näin se mieli alkaa asioita selittää, rationalisoida. Tilannetta tarkkailtiin puolen vuoden välein. Kun hidastuma vain lisääntyi, noin vuosi sitten alettiin syytä selvitellä ihan kunnolla. Verikokeita riitti - lapsen inhotukseksi, sillä hän ei mitään muuta niin paljon pelkää kuin pistämistä - mutta keliakiaa, kilpirauhasen toimintahäiriötä, allergioita tai mitään muuta kasvuun vaikuttavaa ei löytynyt. Tyttö oli tulosten mukaan terve kuin pukki. Kasvu vaan junnasi lähes paikallaan, pari senttiä tuli vuoden aikana lisää pituutta. Tyttö alkoi jo itsekin huomata, kuinka luokkatoverit ja joukkuekaverit kasvoivat hänestä ohi, ja mikä pahinta, kolme vuotta nuorempi pikkusisko alkoi hätyytellä hänen kokoaan. Tässä kohtaa minäkin jo huolestuin, varsinkin kun uutena oireena mukaan tuli väsymys. Lapsi oli kertakaikkisen ryytynyt aamuisin ja iltaisin.

Meidät käännettiin Jorvin sisätautiasiantuntijoiden pariin. Lopulta alkuvuodesta, helmikuussa, edessä oli aivojen magneettikuvaus, kuulemma pään alueen ongelmien poissulkemiseksi. Ei siis kannattaisi huolestua. Tyttöä kuvaustunneliin meneminen jännitti ihan hirveästi. Hän tsemppasi kuitenkin ihan hurjasti eikä tarvinnut lääkitystä. Pahinta hänestä taisi olla käteen laitettu kanyyli, jota pitkin elimistöön laitettiin varjoainetta kuvauksen aikana. Seisoin koko ajan jalkopäässä ja hän pystyi peilin kautta katsomaan minua. Muutoin piti olla kokonaan liikkumatta. 9-vuotiaaksi lapseksi hän suoriutui todella esimerkillisesti!

Juuri kun hiihtoloma oli alkamassa, Jorvista soitettiin. Sairaanhoitaja ilmoitti, että meille on varattu lääkäriaika seuraavalle viikolle. Tuosta tiesin heti, että jotain on pielessä. Silloinen malttamaton minäni vaati heti tarkempaa tietoa, jota hoitajalla ei ollut antaa. Siispä vaadin häntä pyytämään lääkäriä soittamaan minulle. Näin myös kävi muutamaa tuntia myöhemmin. Olin töissä, kun puhelu tuli. Lääkäri sanoi, ettei hän yleensä kerro näistä asioista puhelimitse, mutta teki tämän kerran poikkeuksen. Aivolisäkkeessä näkyi magneettikuvissa 1,3 senttimetrin kokoinen rakennemuutos.

Rakennemuutos eli kasvain.

Noin sen heti tajusin, vaikkei lääkäri halunnutkaan käyttää kyseistä sanaa. Lisätutkimuksia tarvittiin, niistä keskustelisimme tarkemmin seuraavan viikon ajalla.

Maailmani pysähtyi. Työteosta ei sille päivälle tullut enää yhtään mitään. Kiitos ihanalle kollegalleni, joka otti luokastani koppia ja hoiti hommani loppuun siellä. Hiihtoloma alkoi, lapset olisivat isänsä kanssa tiistaihin asti. Päätin, että kerron heille tilanteesta vasta kun ovat palanneet mökkireissulta. En halunnut pilata heidän ihanaa lomaansa.

Lopulta koitti se päivä, kun pääsin kertomaan ex-miehelleni ja lapselleni asiasta. Eksälle toki kerroin koko version, mutta lapselle sanoimme vain tarvittavan. Että hänen päästään oli magneettikuvauksessa löytynyt rasvapallura, jota halutaan tutkia tarkemmin ottamalla siitä pieni palanen. Lapsi ei hirveästi huolestunut, mutta ei tykännyt siitä että uusia verikokeita oli luvassa eikä myöskään siitä, että palanen otettaisiin hänen nenänsä kautta. Onneksi mitään massiivista kallon avaamista ei siis ollut tiedossa! Annoimme hänen itsensä päättää, kenelle asiasta kertoo. Isosiskolleen hän kertoi lähes heti. Siinä tilanteessa olisin halunnut olla kärpäsenä katossa, sillä hetken sipittelyn jälkeen alkoi kuulua hihitystä ja naurua. Tilanne hoitui ihanasti.

Tästä alkoi viikkoja kestänyt odottelu. Odotimme kutsua koepalan ottoon.

Ajatusten voima

Oivalsin ajatusten merkityksen ekaa kertaa muutama vuosi sitten, kun olin aloittanut työskentelyn eräässä yläkoulussa. Kun itse olin yläkouluikäinen, minua kiusattiin sen verran paljon, että aloin uskoa kiusaajia. He sanoivat suoraan päin naamaa, että olen huono, ruma ja vähäpätöinen maan matonen. Vasta avustajana toimiessani tajusin, kuinka pieniä kiusaajani olivat silloin taannoin olleet, ihan lapsia, ja ettei kukaan itse asiassa ollut haukkunut minua muutamaan vuosikymmeneen. PAITSI MINÄ ITSE. Pääni sisäinen ääni toitotti koko ajan: "Oot ihan surkee. Et osaa mitään. Oot tuomittu epäonnistumaan. Et ansaitse koskaan paljon rahaa. Kukaan ei tuu rakastamaan sua." Oli todella pysäyttävää tajuta tuo. 

Olin itse itseni pahin kiusaaja! 

Päätin ihan tietoisesti alkaa muuttaa ajatteluani, vaikka haaste tuntuikin aikamoiselta. Otin tavakseni aina peilin ohi kulkiessani puhella itselleni kauniisti: "Olet ihana. Sä pärjäät, sä osaat." Tuosta tuli uusi mantrani. Ja kas, ei mennyt kuin muutama viikko kun elämäni alkoi muuttua. Vuosikausia olin ollut tyytymätön olemiseeni, avioliittooni, kroppaani, olemattomaan urakehitykseeni, mutten ollut tehnyt asioille yhtään mitään. Nyt kaikki alkoi lutviutua kuin itsestään: erosin, aloin opiskella kutsumusammattiini, voimistuin ja vahvistuin hetki hetkeltä, aloin seistä omilla jaloillani. Tuntui, että vihdoinkin kasvoin aikuiseksi. Entinen nyyhkivä ja itsesäälissä möyrivä tyyppi katosi, tilalle astui itsevarma ja oman arvonsa tiedostava aikuinen nainen.

Vuosia myöhemmin minulle tuotiin eteen Louise L. Hayn teos Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi, jossa neuvotaan tuo sama asia. Puhu itsellesi kauniisti. Suosittelen syvästi lukemaan!

Myöhemmin oivalsin, että ajatuksillaan voi oikeasti luoda tulevaa koskien ihan mitä tahansa. Olen luonut elämääni muun muassa haleja, suudelmia, upean miehen, ihanan työpaikan, jopa muovipussin kun sitä todella tarvitsin. Koko ajan negatiivisesti ajattelemalla, murehtimalla ja pelkäämällä saa juuri sellaisia asioita elämäänsä. Kannan omalta osaltani vastuun lapseni aivokasvaimesta. Pelkäsin sitä heti lapsen syntymästä alkaen, en edes osaa sanoa miksi. Kahden muun lapsen kohdalla tuollaista pelkoa ei ollut. Voi toki olla, että osasin jollain tasolla ennustaa tulevan, tai että kyseessä on puhdas sattuma. Sairaudet ovat monen tekijän summa, mutta silti... Kannattaa valita ajatuksensa huolella. Kauniilla ajatuksilla saat kauniin elämän. Ansaitset runsautta ja rakkautta, muista se.

Itsensä rakastamisen vaikeus

Keskustelin tänään 10-vuotiaan lapseni kanssa hänen murheistaan ja peloistaan. Ollaan me näistä aiemminkin juteltu, mutta tänään vasta minulle valkeni kristallinkirkkaasti, missä jamassa lapseni itsearvostus on. Ihan spontaanisti ja intuitiivisesti pyysin häntä sanomaan ääneen itselleen, että "olen ihana". Ei onnistunut. Toistin pyynnön ja lapsi vastaa siihen: "Olen karva". Minä puolestani siihen, että toistapa: "Olen ihana karva". Vastaus edelleen: "Olen karva". Läpi eivät menneet edes "olen mahtava karva" tai "olen ihana karva". Siinäpä minä sitten yritin pysyä rauhallisena ja olla syyttämättä itseäni paskasta äitiydestä...

Ilta eteni ja keittiössä hääriessäni sain loistoidean: kokosin kaikki kolme lastani yhteen ja sanoin heille, että tehkää perässä. Halasin itseäni ja sanoin: toivotetaan jotain ihanaa itsellemme! Kaikki kolme tekivät työtä käskettyä. Sitten sanoin: "Sanokaa ääneen tai mielessänne: ansaitsen tämän halauksen ja olen ihana". Seitsemänvuotias toisti kaiken oikein fiiliksissä ääneen, 12-vuotias puolestaan myönsi sanoneensa jutut itselleen pään sisässä. Ja mikä ihaninta, 10-vuotias "Karva" oli myöskin sanonut itselleen olevansa ihana! Lopuksi vielä halasin heitä ja sanoin jokaiselle ääneen: "Olet ansainnut tämän halauksen ja olet ihana".

Naistenlehdet ja elämäntapaoppaat pursuilevat ohjeita siitä, miten oppisimme rakastamaan itseämme. Jotkut maksavat maltaita ja osallistuvat kaiken maailman koulutuksiin ja workshoppeihin etsiessään hukattua onnea ja rakkautta. Terapeuteilla riittää asiakkaita. Niin se menee, aikuisena on melkoisen haasteellista lähteä muuttamaan vuosikymmeniä vanhoja uskomuksia itsestään riittämättömänä ja arvottomana yksilönä, joka ei ansaitse edes oman itsensä rakkautta. Emme synny maailmaan tällaisina, pienet lapset todellakin tietävät oman arvonsa, mutta jossain vaiheessa lapsuutta tai nuoruutta tuo tietämys katoaa tai unohtuu. Vanhemmilla on tässä iso rooli, sen pääsin ihan konkreettisesti itse kokemaan tänään. Olen kasvattanut lapsen, joka ei arvosta itseään. Huh. En silti salli itseni vaipua itsesyyttelyn syövereihin, mitä se hyödyttäisi (ei ainakaan neiti Karvaa), vaan aloin heti muuttaa tilannetta toiseen suuntaan.

Menkää siis lastenne luo, halatkaa heitä, opettakaa heitä rakastamaan itseään. Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä elämäntapaoppaille tai terapeuteille ei ole enää kysyntää...