Keskimmäisellä lapsellani on aivokasvain, tällä ekassa blogitekstissä mainitulla neiti Karvalla. Hän on nyt 10-vuotias. Ensimmäiset merkit kasvaimesta saatiin jo yli kolme vuotta sitten kouluuntulotarkastuksen yhteydessä. Pituutta ei ollut tullut niin paljon kuin olisi pitänyt. Syyksi ajattelin silloin lapsen uutta harrastusta eli jalkapalloa, jotenkin järkeilin että lapsi ei ole syönyt tarpeeksi lisääntyneeseen kulutukseen nähden. Näin se mieli alkaa asioita selittää, rationalisoida. Tilannetta tarkkailtiin puolen vuoden välein. Kun hidastuma vain lisääntyi, noin vuosi sitten alettiin syytä selvitellä ihan kunnolla. Verikokeita riitti - lapsen inhotukseksi, sillä hän ei mitään muuta niin paljon pelkää kuin pistämistä - mutta keliakiaa, kilpirauhasen toimintahäiriötä, allergioita tai mitään muuta kasvuun vaikuttavaa ei löytynyt. Tyttö oli tulosten mukaan terve kuin pukki. Kasvu vaan junnasi lähes paikallaan, pari senttiä tuli vuoden aikana lisää pituutta. Tyttö alkoi jo itsekin huomata, kuinka luokkatoverit ja joukkuekaverit kasvoivat hänestä ohi, ja mikä pahinta, kolme vuotta nuorempi pikkusisko alkoi hätyytellä hänen kokoaan. Tässä kohtaa minäkin jo huolestuin, varsinkin kun uutena oireena mukaan tuli väsymys. Lapsi oli kertakaikkisen ryytynyt aamuisin ja iltaisin.
Meidät käännettiin Jorvin sisätautiasiantuntijoiden pariin. Lopulta alkuvuodesta, helmikuussa, edessä oli aivojen magneettikuvaus, kuulemma pään alueen ongelmien poissulkemiseksi. Ei siis kannattaisi huolestua. Tyttöä kuvaustunneliin meneminen jännitti ihan hirveästi. Hän tsemppasi kuitenkin ihan hurjasti eikä tarvinnut lääkitystä. Pahinta hänestä taisi olla käteen laitettu kanyyli, jota pitkin elimistöön laitettiin varjoainetta kuvauksen aikana. Seisoin koko ajan jalkopäässä ja hän pystyi peilin kautta katsomaan minua. Muutoin piti olla kokonaan liikkumatta. 9-vuotiaaksi lapseksi hän suoriutui todella esimerkillisesti!
Juuri kun hiihtoloma oli alkamassa, Jorvista soitettiin. Sairaanhoitaja ilmoitti, että meille on varattu lääkäriaika seuraavalle viikolle. Tuosta tiesin heti, että jotain on pielessä. Silloinen malttamaton minäni vaati heti tarkempaa tietoa, jota hoitajalla ei ollut antaa. Siispä vaadin häntä pyytämään lääkäriä soittamaan minulle. Näin myös kävi muutamaa tuntia myöhemmin. Olin töissä, kun puhelu tuli. Lääkäri sanoi, ettei hän yleensä kerro näistä asioista puhelimitse, mutta teki tämän kerran poikkeuksen. Aivolisäkkeessä näkyi magneettikuvissa 1,3 senttimetrin kokoinen rakennemuutos.
Rakennemuutos eli kasvain.
Noin sen heti tajusin, vaikkei lääkäri halunnutkaan käyttää kyseistä sanaa. Lisätutkimuksia tarvittiin, niistä keskustelisimme tarkemmin seuraavan viikon ajalla.
Maailmani pysähtyi. Työteosta ei sille päivälle tullut enää yhtään mitään. Kiitos ihanalle kollegalleni, joka otti luokastani koppia ja hoiti hommani loppuun siellä. Hiihtoloma alkoi, lapset olisivat isänsä kanssa tiistaihin asti. Päätin, että kerron heille tilanteesta vasta kun ovat palanneet mökkireissulta. En halunnut pilata heidän ihanaa lomaansa.
Lopulta koitti se päivä, kun pääsin kertomaan ex-miehelleni ja lapselleni asiasta. Eksälle toki kerroin koko version, mutta lapselle sanoimme vain tarvittavan. Että hänen päästään oli magneettikuvauksessa löytynyt rasvapallura, jota halutaan tutkia tarkemmin ottamalla siitä pieni palanen. Lapsi ei hirveästi huolestunut, mutta ei tykännyt siitä että uusia verikokeita oli luvassa eikä myöskään siitä, että palanen otettaisiin hänen nenänsä kautta. Onneksi mitään massiivista kallon avaamista ei siis ollut tiedossa! Annoimme hänen itsensä päättää, kenelle asiasta kertoo. Isosiskolleen hän kertoi lähes heti. Siinä tilanteessa olisin halunnut olla kärpäsenä katossa, sillä hetken sipittelyn jälkeen alkoi kuulua hihitystä ja naurua. Tilanne hoitui ihanasti.
Tästä alkoi viikkoja kestänyt odottelu. Odotimme kutsua koepalan ottoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti