Keskustelin tänään 10-vuotiaan lapseni kanssa hänen murheistaan ja peloistaan. Ollaan me näistä aiemminkin juteltu, mutta tänään vasta minulle valkeni kristallinkirkkaasti, missä jamassa lapseni itsearvostus on. Ihan spontaanisti ja intuitiivisesti pyysin häntä sanomaan ääneen itselleen, että "olen ihana". Ei onnistunut. Toistin pyynnön ja lapsi vastaa siihen: "Olen karva". Minä puolestani siihen, että toistapa: "Olen ihana karva". Vastaus edelleen: "Olen karva". Läpi eivät menneet edes "olen mahtava karva" tai "olen ihana karva". Siinäpä minä sitten yritin pysyä rauhallisena ja olla syyttämättä itseäni paskasta äitiydestä...
Ilta eteni ja keittiössä hääriessäni sain loistoidean: kokosin kaikki kolme lastani yhteen ja sanoin heille, että tehkää perässä. Halasin itseäni ja sanoin: toivotetaan jotain ihanaa itsellemme! Kaikki kolme tekivät työtä käskettyä. Sitten sanoin: "Sanokaa ääneen tai mielessänne: ansaitsen tämän halauksen ja olen ihana". Seitsemänvuotias toisti kaiken oikein fiiliksissä ääneen, 12-vuotias puolestaan myönsi sanoneensa jutut itselleen pään sisässä. Ja mikä ihaninta, 10-vuotias "Karva" oli myöskin sanonut itselleen olevansa ihana! Lopuksi vielä halasin heitä ja sanoin jokaiselle ääneen: "Olet ansainnut tämän halauksen ja olet ihana".
Naistenlehdet ja elämäntapaoppaat pursuilevat ohjeita siitä, miten oppisimme rakastamaan itseämme. Jotkut maksavat maltaita ja osallistuvat kaiken maailman koulutuksiin ja workshoppeihin etsiessään hukattua onnea ja rakkautta. Terapeuteilla riittää asiakkaita. Niin se menee, aikuisena on melkoisen haasteellista lähteä muuttamaan vuosikymmeniä vanhoja uskomuksia itsestään riittämättömänä ja arvottomana yksilönä, joka ei ansaitse edes oman itsensä rakkautta. Emme synny maailmaan tällaisina, pienet lapset todellakin tietävät oman arvonsa, mutta jossain vaiheessa lapsuutta tai nuoruutta tuo tietämys katoaa tai unohtuu. Vanhemmilla on tässä iso rooli, sen pääsin ihan konkreettisesti itse kokemaan tänään. Olen kasvattanut lapsen, joka ei arvosta itseään. Huh. En silti salli itseni vaipua itsesyyttelyn syövereihin, mitä se hyödyttäisi (ei ainakaan neiti Karvaa), vaan aloin heti muuttaa tilannetta toiseen suuntaan.
Menkää siis lastenne luo, halatkaa heitä, opettakaa heitä rakastamaan itseään. Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä elämäntapaoppaille tai terapeuteille ei ole enää kysyntää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti